Lounasretkelle Sammaltunturiin

Sammaltunturi kuuluu Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon ja sijaitsee Muonion kunnassa ihan Kittilän rajan tuntumassa. A.A. Nuutisen kirjassa Lapin lumoissa (1933) Sammaltunturi kuvataan pitkäselkäiseksi, kolmilakiseksi tunturiksi, joka ylenee Keimiöjärven länsirannalla, nousten suoraan vedestä. Kirjassa kuvaillaan tunturi erittäin kauniiksi, tyypilliseksi Lapin "porotunturiksi", jossa on aukeat rinnemaat, sileät ja jäkäläiset. 

Sammaltunturin Ylilaki tielinjalta kuvattuna

Sammaltunturille minun on pitänyt lähteä jo vuosia ja tänään sain viimein suunnitelman käytäntöön. Sammaltunturille ajaessa käännymme Muonioon vievältä tieltä Jerisjärventielle. Tieltä käännytään Pallaksentielle kohti Pallashotellia ja -tunturia. Sammaltunturiin vievä reitti lähtee jonkin verran ennen Pallashotellin risteyttä tien oikealta puolelta. Tunturille vievällä tiellä ei ole kylttiä eikä mitään muutakaan opastetta ja tie on suljettu puomilla. Ennen tienristeyttä on hyvä levike, jonne jätämme auton.

Puomilla suljettu tielinja

Päivä on aurinkoinen ja kesä on runsassääskinen. Ennen lähtöä varmistamme, että mukana on riittävästi juotavaa, hyttysmyrkkyä ja aurinkorasvaa. Autolta kävelemme puomille ja lähdemme kävelemään hiekkatietä kohti tunturia. Hiekkatie on vanha kulkutie Kutunivan ja Pallasjärven välillä. Se kulki tunturissa lähellä puurajaa. Tie jäi pois käytöstä kun tien linjaa oikaistiin ja rakennettiin uusi tie alemmas. Vanha tie jäi tunturiin ja talvisin tietä pitkin kulkee latu ja kesällä se kuuluu retkeilyreittiin.

Alun pitkä nousu

Tasaisen alun jälkeen tie alkaa nousta Sammaltunturinlaatasta ylös. Tie on helppokulkuinen, mutta varsinkin alussa on melko kova nousu. Nousun jälkeen kulku on helppoa ja kuljettava tieosuus näkyy pitkälle, sillä tie kulkee suoraan Mustavaaraa ja Pallasjärveä kohti.

Tielinja kohti Mustavaaraa Sammaltunturilta kuvattuna

Kävellessä määränpää alkaa avautua oikealle eli Sammaltunturin Ylilaki. Sammaltunturi on kaksilakinen (vaikka Nuutisen kirjassa kerrotaankin toisin). Ylilaen huipulla (560 m) on Ilmatieteenlaitoksen asema, joka tarkkailee ilmanlaatua. Viikoittain tunturinlaella myös pullotetaan Lapin puhdasta ilmaa ja lähetetään Yhdysvaltoihin.  Aseman yhteydessä on myös perinteinen säähavaintoasema. Alalaelle (540 m) polku kulkee Keimiötunturin ja -järven kautta.

Sammaltunturin Ylilaki

Käveltävä tielinja kulkee Ylilaen myötäisesti suoraan eteenpäin. Kun laki on melkein ohitettu, kääntyy hieman pienempi tie kohti tunturia ja nousee ylös sen loivempaa rinnettä. Rinnettä noustessa aukenee näköala selän takana oleville jylhille Pallaksen keroille sekä edessä häämöttävälle niin tutulle Keimiötunturille ja -järvelle. Tunturin rinteestä paljastuu myös pieni tunturijärvi, Tirrojärvi. Rinnettä noustessa myös tuuli yltyy eikä sääskistä ole täällä tietoakaan.

Tielinjalta reitti jatkuu kohti tunturia

Pallaksen kerot: Pallaskero (oik.), Palkaskero, Taivaskero, Laukukero,
joiden takana Lehmäkero ja Orotuskero

Tirrojärvi Sammaltunturissa

Matka tunturin laelle kestää tien laidasta vajaa kaksi tuntia maisemia ja kasveja ihaillen sekä kuvaten. Kilometrejä tulee yhteen suuntaan noin 4,5 km. Nousu ei ole raskas ja Ylilaen päältä avautuva maisema palkitsee vaivannäön.  Ylilaella maata peittää kivet, kanervat ja jäkälät.  Tutkimusaseman lisäksi siellä ei ole muita rakennuksia vain jonkun vanhan rakennuksen perustukset. Saamme nauttia maisemista rauhassa, sillä muita ihmisiä ei laella ole.

Tutkimusasema, jonka edessä vanhan talon perustukset

Näkymiä Keimiötunturille (kuva K.Räsänen)

Näkymiä Pallakselle

Tuuli on kova ja me hakeudumme tuulen suojaan tunturin etelärinteeseen. Rinteen suojassa valitsemme sopivan lounaspaikan ja asetumme kanervikkoon syömään eväitä. Ympärille katsoessa on pakko myöntää, että näin huikeissa maisemissa en ole lounasretkeä pitänytkään. Lounaan jälkeen retkikaverini ottaa rennosti nauttien auringon lämmittävän rinteen lämmöstä ja minä pyörin villinä kamerani kanssa. 

Valokuvaaja "työssään" (Kuva K.Räsänen)

Lounashetken jälkeen vedämme taas huput päähän suojaamaan tuulelta ja lähdemme paluumatkalle. Palaamme omia jälkiämme takaisin, mutta  alas laskeutuessa toteamme Ylilaelle menevän myös toisen suoremman ja jyrkemmän reitin. Reittiä ei ole merkitty karttaan, mutta mikäli haluaa kävellä rengasreitin, siihen voisi olla mahdollisuus. Me pysyttelemme pääväylällä. 

Polku alas

Pian polkua vastaan astelee poro, joka meidät huomattuaan väistää polun sivuun. Kameran laulaessa poro poseeraa Sammaltunturin rinteellä vasten taivasta ja häipyy lopulta rinteen taakse. Toisen poron kohtaamme palattuamme tielinjalle, mutta se katoaa melko nopeasti maastoa peittävään vaivaiskoivumetsään.

Ainoat vastaantulijat tunturissa

Sammaltunturin laella kasvaa ainoastaan kanervia ja jäkälää, mutta alempana polulla ja tielinjan molemmin puolin kasvaa sitkeitä vaivaiskoivuja, kuusia ja jonkin verran mäntyjä. Puiden latvoja on tykkylumi painanut, mutta sinnikkäästi ne nousevat kohti sinistä taivasta.

Polun varrella kukkii metsätähti, mesimarja, kurjenkanerva ja ruohokanukka. Aavistettavissa on myös avautuvat mustikan kukat. Perhosia lenteli paljon ja myöhemmin tunnistimme kuvasta pohjanhopeatäplän. Löytyipä polun varrelta vehreitä kotkansiipiäkin.

Metsätähti

Kurjenkanerva

Pohjanhopeatäplä

Kotkansiipiä puiden varjossa

Paluumatka eteni joutuisasti ja melkein autolle päästyämme vastaan tulee muutama ihminen. Olemme saaneet viettää lounasretkemme Sammaltunturissa seuranamme vain tuuli ja muutama muurahainen. 

Sammaltunturia ja sieltä avautuvia maisemia miettiessä, voi jälleen todeta kuinka pieniä me ihmiset olemme ympärillä levittäytyvän luonnon edessä. Tapahtuipa pienessä elämässämme mitä vain niin nämä tunturit ja maisemat pysyvät. Nuutinen (1933) kiteyttää tässäkin hyvin hajanaiset ajatukseni: 

"Katsoitpa minne päin tahansa, kaikkialla Lapin jylhänsuurta, lumoavaa luontoa. Sitä katsellessa unohdat huolet ja vastoinkäymiset. Tunnet sydämesi lyövän entistä voimakkaammin, veren virtaavan suonissa vireämmin, kehittäen uutta, nuorekasta elinvoimaa. Mielesi kevenee ja avartuu nähdessäsi maailman ja elämän laajana, ilmavana ja valoisana edessäsi."

Näistä maisemista voin myöhemminkin kerätä Nuutisen kuvailemaa elinvoimaa ja tänne voi aina palata, ainakin ajatuksissaan. 

 

Pallas-Yllästunturin kansallispuisto

Lähteet

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sammaltunturi

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/04/28/sammaltunturin-mittaukset-paljastavat-etta-ilmastosopimuksia-rikotaan

 

Pornaisten tarinoita ja urbaaneja legendoja

Juhannuksena linnut laulaa ja vastaleikattu heinä tuoksuu. Eri puolilla Suomea kukin meistä juhlii keskikesän juhlaa omalla tavallaan. Minä hain juhannukseen taikaa Pornaisten maisemista, sen urbaaneista legendoista ja tarinoista sekä tietenkin alueelta löytyvistä metsäisistä poluista ja uimapaikoista. Varsinaiset kohteet löytyivät yksinkertaisesti tutkimalla Halkian kylän ja Pornaisten karttaa. Mielenkiintoiset paikannimet ja mukavannäköiset polut kiinnostivat minun lisäksi muitakin, joten sain helposti houkuteltua heidät mukaan näille etsintäretkille. Kohteeksi valikoitui kartalta löytynyt muinaishauta, Ruumissuo ja uintipaikaksi Valkjärvi, josta lähti mielenkiintoisen näköinen polku läheisille kallioille.  

Ensimmäisenä kohteena oli kartalta löytynyt muinaishauta. Itse haudasta ei varsinaista tietoa löytynyt, mutta paikka löytyy Halkian kylän läheisyydestä. Kylältä ajetaan Härmäntietä (tien nimi muuttuu Suvirannantieksi) kohti Suvirannan leirikeskusta. Hautapaikka on vasemmalla ennen leirikeskusta, heti viimeisten peltojen jälkeen ennen kuin tullaan Isojärvelle. Haudalle menee pieni polku, jonka me tosin löysimme vasta haudalta poislähtiessä. Hautapaikka löytyi, kun huomasimme pienellä aukealla kivistä rakennetun kumpareen.

Halkian muinaishauta

Muinaishautojen merkitystä tutkiessa opin, että pelkistä kivistä kasattua hautaa voidaan sanoa myös rauniohaudaksi kun taas maasta ja kivestä rakennettuja hautoja sanotaan röykkiöiksi. Rauniohaudat ovat yleensä selkeitä rakennelmia ja ne ovat sijainneet kallioiden huipulla. Oletuksena on, että hautojen sijainti ja koko viestii sukuyhteisön oikeuksista mm. kalavesiin ja rantaniittyihin. Myöhemmin hautojen koko on pienentynyt ja ne ovat olleet enemmän maansekaisia röykkiöitä. Maansekainen röykkiö, johon on tehty polttohautauksia, on ollut yleinen hautausmuoto viikinkiajalle asti. 

Onko Halkian muinaishauta siis rauniohauta, röykkiöhauta vai maansekainen röykkiö? Maallikkona en osaa tuohon kysymykseen vastata, mutta koska hauta sijaitsee tien ja vesistön lähellä, alueella, jossa on varmaan ollut peltoja ties kuinka kauan, voisi kuvitella sen viestivän jotain vesistöjen ja niittyjen käytöstä. Itse hauta ei ole suuri eikä nouse maanpinnasta kovin korkealle.

Ajatus siitä, että tähän paikkaan on aikanaan haudattu joku, herättää kiinnostuksen alueen historiaa ja tähän paikkaan mahdollisesti haudattua henkilöä kohtaan. Koska haudasta ei tiedetä enempää, en ehkä koskaan saa tietää tarinaa hautapaikan takana.

Toisena kohteena on tummanpuhuvampi paikka, ainakin nimestään päätellen. Paikannimi, Ruumissuo, luo jo silmien eteen näkymän tummanpuhuvasta suosta, jonka päällä leijailee harmaa usva. Onneksi vietetään keskikesän juhlaa eikä amerikkalaista Halloweenia, sillä pimeänä syysiltana minua ei ehkä saisi Ruumissuolle. Ruumissuolle ajettiin Kupsenkylältä Nummenkujantietä pitkin kohti ampumarataa, joka sijaitsee Ruumissuolla. Alueelle ajettaessa ohitamme avoinna olevan puomin asiaa sen kummemmin ajattelematta. Auto jätetään tien leveämpään kohtaan ja suota lähestytään kävellen.

Ruumissuon läpi kulkeva metsätie

Kerrotaan, että tarinat, lorut ja urbaanit legendat Ruumissuosta elävät edelleen paikallisten keskuudessa ja ne tuovat tälle paikalle oman viehätyksen. Yhdestä lorusta on ainakin kolme eri versiota.

Niistä yhdessä kerrotaan kahdesta paimenesta suolla: ”Kutitan kutitan kumppania, sitten suohon kuolemaan”.

Toisen lorun mukaan paimenessa oli poika ja tyttö: ”Kutitin, kutitin kultaistain, hautasin kahden koivun väliin.”

Pitempi loru Ruumissuosta menee näin: ”Kutitin kumppanin kuoliaaksi, hautasin havun alle suohon, paidan panin pajukkohon, kintahaiset kiven alle, lakin lampehen upotin, vaan eipä hyvä minunkaan, itkin itseni piloille, kumppanin kuolemaa kujersin.”

Ruumissuosta kerrottujen tarinoiden mukaan suolle on haudattu ruttoon kuolleita ja sisällissodan aikana teloitettuja ihmisiä. Lisäksi kerrotaan, että Isovihan aikaan 1700-luvun alussa novgorodilaiset sotajoukot nousivat Porvoonjokea ylös Askolaan. Oli syksy ja sumu oli sakea, joten sotilaat eksyivät ja pyysivät apua Halkiasta. Paikallinen isäntä johdatti ratsujoukon vaunuineen Ruumissuolle. Koska oli sakea sumu, sotilaat kävelivät sumun sokaisemina yksi kerrallaan suon tummiin silmäkkeisiin ja katosivat.

Kertomusten mukaan suolla voi kuulla myös koiran ulvontaa. Tämä koira yrittää estää kulkijaa tulemasta suolle ja mikäli kulkija suolle pääsee, koira seuraa häntä. Kertomusten mukaan suolla on oikeasti koiran hauta. Koira kuului Eugen Schaumannille. Hänellä oli pitkäkarvainen englanninsetteri Lucas, jonka kanssa Schauman kävi metsästämässä Pornaisissa. Vuonna 1904 Schauman ampui Suomen kenraalikuvernööriksi nimitetyn Nikolai Bobrikovin vastalauseena Suomen venäläistämiselle. Murhan jälkeen hän ampui itsensä ja uskoi itsemurhan sovittavan tekonsa. Hän kirjoitti keisarille osoitetussa kirjeessä näin: ”On hirveää ottaa toinen ihminen hengiltä. Omalla elämälläni olen minä sovittava rikokseni. Tehtyäni tämän päätöksen olen minä saanut rauhan; tyynenä ja iloisena menen nyt kuolemaan.” 

Suomalaisten mielestä murha oli kansallinen urotyö ja Schumania pidettiin kansallissankarina. Kerrotaan, että Schumanin kuoltua hänen isänsä pyysi, että Schaumanin metsästyskaveri hakee Schumanin Lucas koiran ja hautaa koiran metsästysmaille. Haudan paikkaa ei saanut kukaan tietään, mutta vuonna 1917 kerrottiin koiran hautapaikalla olevan puu ja risti. Myöhemmin hauta merkittiin luonnonkivellä.

Ruumissuota peittää metsä ja suopursut

Ruumissuo herättää ihmisissä pelon sekaista uteliaisuutta ja kunnioitusta. Ihmiset kertovat suon uhkaavasta ja ahdistavasta ilmapiiristä. Meidän etsintäretkemme ajoittui keskipäivään ja sumun sijaan suota valaisi keskikesän aurinko. Aikanaan suo on ojitettu, joten kertomusten mukaisia suonsilmäkkeitä ei ainakaan tieltä päin ollut havaittavissa. Sen sijaan suolla kasvaa mäntyjä ja suopursuja. Kävelimme suon läpi halkovaa tietä kohti ampumarataa ja teimme pieniä pistoja tieltä suolle. Yritimme etsiä mahdollisia muistomerkkejä tai vastaavia, mutta mitään sellaista ei ollut havaittavissa. Palasimme autolle ajatuksenamme lähestyä suota toista kautta eli Pahnantieltä. Epäonneksemme aikaisemmin vastaan tullut maanomistaja oli mennessään lukinnut puomin emmekä päässeet autolla matkaa jatkamaan.

Lukittu puomi

Hetken tuumaustauon jälkeen saimme yhteyden henkilöön, joka tuli meille puomin avaamaan. Avainta odotellessa mieleen nousi tarinat Halkian isännästä, joka ohjasi Novgorodin joukot Ruumissuolle ja leikillään pohdimme, olisiko meidänkin kohtalomme samanlainen. Kesällä ja auringonpaisteessa tilanne huvitti, mutta syyspimeällä ajatukset olisivat voineet olla toisenlaisia. 

Onneksemme pääsimme puomin takaa vapauteen ja kävimme tutustumassa Pahnantien puoleiseen suohon. Kävelimme merkittyä polkua suon reunalla. Suonpuoleinen metsä oli synkkä ja pimeä auringonvalossakin ja iltapimeällä siellä voisi kuvitella kulkevan vaikka Ruumissuon tarinoiden koiran. Tältäkään puolelta emme löytäneet mitään muistomerkkiä tai tietoa suosta. Pornaisten kunnan nettisivuilla kerrotaan, että kunnan legendoista tehdään lyhyitä videoita ja Ruumissuon video olisi työn alla tänä vuonna. Mielenkiinnolla jään sitä odottamaan.

Polku Pahnatieltä suolle

Synkkää Ruumissuota

Seuraavana päivänä suuntasimme metsäkävelylle ja uintiretkelle Valkjärvelle. Järvelle ajettiin Pornaisista Monninkyläntietä Askolaan päin. Tieltä käännytään Valkjärventielle ja siitä huonokuntoiselle ja kuoppaiselle hiekkatielle, joka vie parkkipaikalle. Parkkipaikalta kävellään rannalle.

Tie järvelle

Valkjärvi

Parkkipaikalta lähtevä tie järvelle nousee pienen mäenpäälle, josta avautuu näköala järvelle. Valkjärvi on metsäinen erämaajärvi eikä sitä ole ilmeisesti merkitty viralliseksi uimarannaksi, mutta paikallisten tiedossa ranta ilmiselvästi oli.  

Polku muuttui metsäautotieksi

Kallioita

Ensin suunnistimme järveä kiertävälle polulle, joka vei järven takana oleville Haukankalliolle. Kalliolta voisi olla hienot näköalat järvelle, mutta meidän kääntöpaikasta ei järveä vielä näkynyt. Sen sijaan maastoa peitti melko tiheä puusto. Korkeammalta kalliolta näköalat voivat olla huomattavasti paremmat, mutta lämpimässä säässä patikoinnin sijaan meitä kiehtoi enemmän Valkjärven viileä ja puhdas vesi. Metsäisen Valkjärven rannalla istuessa päätän, että tänne tulen vielä uudestaan. Valloitan vielä nuo Haukankalliot ja pulahdan uimaan tässä järvessä. Tavallaan pieni pala sydäntä jäi tämän järven rannalle, ehkä juuri siihen rantavedessä olevaan sydämenmuotoiseen kiveen. 

 

Valkjärvessä voisi uida uudestaankin

Sydänkivi järvessä

Lähteet

Röykkiöhaudasta: https://fi.wikipedia.org/wiki/R%C3%B6ykki%C3%B6hauta

Ruumissuosta: https://www.youtube.com/watch?v=0ZEOTin2rTg

Nikolai Bobrikov: https://fi.wikipedia.org/wiki/Nikolai_Bobrikov

Eugen Schauman: https://fi.wikipedia.org/wiki/Eugen_Schauman

Luontopoluilla Lammin lehdoissa

Päivän poluille suunnattiin Lammille. Ohiajaessa olen monta kertaa miettinyt, että millainen paikka on Lammin Biologinen asema. Retkipaikkoja etsiessä aseman alueelta löytyi luontopolku, joten sinne päätin suunnata. Koska kohteena on Lammi, tutkailin myös muita mahdollisia tutustumiskohteita ja niin löytyi Untulanharju, paikka, josta en ole koskaan edes kuullut. 

Untulanharju on luonnonsuojelualue

Untulanharjun viereinen harju eli Linnamäki on ehkä ollut linnavuori

Suunnistettiin ensin Untulanharjulle. Untulanharju kuuluu harjukumpujen ketjuun, muita harjuja ovat Linnamäki ja Napialanmäki. Kartassa Linnamäki on merkitty muinaislinnaksi eli paikka on ehkä joskus ollut linnanvuori. Alueella ei kuitenkaan näytä olevan polkuja, ei ainakaan kartan mukaan. Untulanharjun parkkipaikka löytyi Lammin urheilukenttää vastapäätä, alueelta, josta lähti polku harjulle. Polun pituus on vain noin kolme kilometriä, mutta harjumaastossa on välillä jyrkkiäkin nousuja ja polulla isoja kiviä sekä juurakkoja, joiden vuoksi polulla kävely vaatii välillä tarkkuutta. 

Untulanharjun polku

Polku kulki välillä keskellä kivikkoa

Parkkipaikalta polku lähtee opaskyltin vierestä ja polulle siirryttäessä noustaan portaita harjulle. Polku kulkee alussa harjun päällä, ihan tien tuntumassa, mutta nousee melko nopeasti syvemmälle metsään. Polulla on yhteensä 17 rastia, joiden selitykset itse valitettavasti löysin vasta tätä kirjoittaessa (tekstin lopussa linkki rasteihin). 

Harjulle noustaan välillä melko jyrkästi

Harju on muodostunut 10 000 vuotta sitten jääkauden sulamisvaiheessa. Silloin alueella virtasi vesi jäänalaisissa tunneleissa ja veden mukana kulkenut sora ja hiekka kerrostui harjuksi. Kun vesi laski, harju jäi kuivalle maalle. Maasto on siis vaihtelevaa ja ihan polun vieressä rinne suistuu jyrkkänä alas suppakuoppaan, johon on aikanaan jäänyt jäälohkare on sulanut. Jäätikön sulaessa harjulle jäi myös isoja kiviä, joiden välistä polku välillä pujottelee. Muuten maa-aines on ns. Lammin lössiä eli hienojakoista hietaa, joka on tarjonnut ravinteikkaan alustan tänä päivänä kukoistavalle rehevälle lehdolle. Harjun maasto ei siis ole perinteistä karua ja kuivaa männikköä, Harjulla on metsälehmusta, visakoivuja, pähkinäpensaita, lehtokuusamaa, näsiää ja taikinamarjaa. 

Polun ylittävän visakoivu

Kivikkoa

Saniaisia polun varrella

Polku tekee piston ja opasteet vievät niityn reunaa pitkin harjun rinteeseen. Rinteeseen noustessa vastaan tulee yllättäen viileä henkäys ja suoraan sanoen kotoinen olo. Vaikka etukäteen tästä paikasta luinkin, tunne on käsittämätön harjulehdon lämmön jälkeen. Paikka on harjun "henkiaukko" ja täällä kylmää ilmaa imeytyy harjun sisään talvella ja kesällä kylmä ilma purkautuu kivikosta ulos. Jos minulla olisi ollut kirjoitettu opas mukana, olisin kokeillut purkautuuko kivikosta ilmaa kuten kerrotaan. Koska paikka on muuta ympäristöä viileämpi, kasvillisuuskin vastaa Pohjois-Suomen kangasmetsiä. Aluella on suopursuja, juolukkaa ja varsiksenmarjaa sekä pohjoisen harvinaista karhunsammalta.  Kasvillisuus muuttuu heti kun astun henkiaukon rajojen ulkopuolelle, siellä ollaan taas hämäläisessä harjulehdossa.

Harjun "henkiaukko"

Suopursuja keskellä harjulehtoa

Polku kulki niityn reunaa

Kun ollaan päästy polun korkeimmalle kohdalle ja ylitetty pahimmat kivikot, polku vie hiekkatielle ja ohittaa vesitornin. Vesitornin jälkeen hiekkatieltä käännytään takaisin harjulehtoon ja pienemmille poluille. Loppupäässä polun varrella on yhtäkkiä neliönmuotoinen reikä maassa. Reiän tarkoituksesta ei kerrota mitään, mutta sinne vie myös pieni aukko rinteessä. Aukko näyttää auki kaivetulta, sillä sen ympärillä ei juurikaan ole kasvillisuutta. 

Reikä polun varrella

Mahdollisesti esiin kaivattu aukko reiän alla olevaan tilaan

Koko kävelyn ajan lehdossa raikaa lintujen laulu ja alueella asuukin lehtokerttuja, sirittäjiä, mustapääkerttuja, leppälintuja, lehtokurppia, pyitä, punavarpusia ja lehtopöllöjä. Minulle oli uutta se, että Sylvian joululaulu on oppaan mukaan omistettu juuri mustapääkertulle. Kun jälkikäteen kuuntelin tallennettuja ääninäytteitä lintujen laulusta, voisin vaikka vannoa kuulleeni mustapääkertun ja sirittäjän laulun. Mikään asiantuntija en tosin tässä asiassa ole ja kuulemani linnunlaulu voi kuulua melkein mille tahansa linnulle.

Untulanharjulta suuntasin läheiselle pyhälle paikalle eli keskiaikaiselle harmaakivikirkolle, joka on rakennettu 1510-luvulla ja omistettu Pyhälle Katariinalle. Valitettavasti kirkko oli kiinni, joten kiersin sen ympäri kameran kanssa ja lupasin itselleni, että joskus menen vielä tutustumaan kirkon sisätiloihin. Kirkolta ajettiin Helsingin yliopiston luonnontieteelliselle asemalle eli Lammin biologiselle asemalle ja sen luontopolulle. Luontopolun lisäksi alueella on myös tiedepolku, mutta se jäi nyt kokeilematta. Luontopolun pituus on reilu 4 km ja maastoltaan se on melko helppo. Ainoastaan nousu Linnamäelle vaatii hieman enemmän jalkojen nostelua.

Lammin keskiaikainen harmaakivikirkko 

Karjalaan jääneiden vainajain muistomerkki

Ilmeisesti sodassa kaatuneiden muistomerkki

Luontopolun lähtöpaikka löytyy helposti opaskyltista heti alueelle tultaessa. Polku kulkee ensin perhosniityn läpi metsän suojaan. Polku on hyvin merkitty puuhun kiinnitetyin kukka-merkein ja polun varrella on mielenkiintoisia opastauluja alueen luonnosta, mm. palokärjen ruokapuusta, alueen kasvillisuudesta ja eläimistä. Opaskylteissä kerrotaan pähkinälehdoista, tervaleppäkorvesta ja saniaislehdosta. Alueella on tehty istutuksia eri vuosikymmeninä. 

Polku vie perhosniityn läpi

Polulla on hyvät opasteet

Saniaislehtoja

Korkein kohta eli Linnamäki kohoaa 168 metrin korkeuteen merenpinnasta, se ei ole siis kovin korkea mäki, mutta sieltä on aikanaan nähnyt Pääjärven yli Hollolaan asti. Tämäkin Linnamäki on todennäköisesti kuulunut linnavuorten ketjuun. Vuorelta laskeudutaan alas ja aletaan kiertää Linnamäkeä. Kuten Untulanharjullakin, täälläkin linnut laulavat. Alueen lintuja ovat mm. pikkutikka, kirjosieppo, mustapääkerttu, sirittäjä, kultarinta, pähkinähakki, pikkusieppo.

Näkymä Linnamäeltä 

Tykkylumen taivuttama puu

Mahdollinen lintuhavainto

Polulla kulkemista helpotti sillat ja pitkospuut

Lehdosta avautui näkymä Pääjärvelle

Koirien viilennyshetki

Biologisen aseman luontopolku oli mielenkiintoinen ja opettava kokemus. Lämpenevä päivä ja jo yksi kävelty luontopolku helteessä tosin verotti omia ja koirien voimia. Olisi ollut mielenkiintoista kävellä myös tiedepolku,  mutta se jäi nyt toiseen kertaan.

Päivän aikana linnut lauloivat niin Untulanharjulla kuin biologisen aseman luontopolullakin ja jostain syystä päässä alkoi soimaan Skandinavian Music Group yhtyeen levyn Onnelliset kohtaa  lopussa oleva lyhyt kappale tai säe, joka menee näin: 

Jos pystyisin, sulle juttelisin niin kauan että nukkuisit.

Jos pystyisin, lintuja kuuntelisin ja syvään hengittäisin.

Jos pystyisin, sun unta katselisin niin kauan kunnes heräisit.

Ja jos osaisin, sulle paljastaisin....

Lähteet:

Untulanharjun luontopolun rastit: https://www.hameenlinna.fi/wp-content/uploads/2019/01/Untulan_luontopolku.pdf )

Forsberg, Pepe. 2020. Luontokohteet tutuiksi. Retkeilijän opas

Hentman, Raija. 2016. Etelä-Suomen retkeilyopas 2. Luontokohteista pääkaupunkiseudulta itään.