Katumajärven rantojen historiaa

Päivän poluille suuntasin Hämeenlinnan itäpuolella olevan Katumajärven rannoille. aikaisemminkin toki olen järven rantamilla kulkenut, mutta nyt tavoitteena on tutustua paremmin järveen ja sen historiaan. 

Aavistuksia Katumajärvestä

Tänä päivänä Katumajärven rannalla on kiinteän asutuksen ja teollisuuden lisäksi myös uimarantoja ja loma-asuntoja. Järven rantamaisemissa on kuuluisia matkailukohteita kuten Vanajanlinna, Katisten kartano sekä golfkenttiä. Järven strategiset mitat ovat seuraavat: pinta-ala 3,73 neliökilometriä, pituus 5,7 km, leveys noin kilometrin, syvyys 18 m ja korkeus merenpinnasta 81,0 m.

Nykyään Katumajärven sanotaan olevan hyvä kalajärvi. Eniten järvestä nousee ahventa ja särkeä, mutta myös lahnaa, kiiskeä, salakkaa ja haukea sieltä voi nousta. Järveen on istutettu myös karppeja, kirjolohta, siikaa, kuhaa ja rapuja. Kalojen lisäksi järvi tunnetaan arvokkaana lintuvetenä ja siellä pesii useita lintuja kuten kaulushaikara, nokikana, mustakurkku-uikku, härkälintu, kuikka, silkkiuikku, laulujoutsen ja joskus punasotkakin. Järven lähellä liikkuu myös nuolihaukkoja, luhtakerttusia ja viitasirkkalintuja. Lenteleepä siellä satakielikin. Järven tilan parantamiseksi on vuonna 1991 perustettu Katumajärven suojeluyhdistys.

Pyöräretken aloitan Idänpäästä ja järven rantoja myötäillen poljen, ja välillä kävelenkin kohti Katisten uimarantaa. Tähän lyhyeen etappiin kuuluu metsäisiä polkuja ja puiden lomassa mutkittelevia pitkospuita. Katumajärveen laskevan Kutalanjoen yli on tehty silta, jolla pysähdyn pitkäksi aikaa ja jostain syystä näen edessä olevan maiseman mielessäni mystisenä ja kauniina aamuhämärässä tai kevyessä sumussa. Veden korkeus ja liikkumattomuus sekä auringonpaiste puiden välistä luovat päivälläkin paikkaan tietynlaista arvoituksellisuutta. 

Katumajärveen laskeva Kutalanjoki

Katumajärvellä on myös mielenkiintoinen ja pitkä historia ja sen rannoilta löytyy linnavuori, miekkakivi, uhrilähde ja uhrikivi. Katisten uimarannalta lähdin kohti näistä ensimmäistä eli uhrikiveä. Uhrikivi on merkitty karttaan ja sen on Galleria Lunnikiven piha-alueella. Kiertelen pyörällä aluetta, mutta koska kivi on kiinteistön pihalla, en tohdi sitä lähestyä. Lunnikiven nettisivuilla mainitaan Aunelan uhrikivi, joka on kuplavolkkarin kokoinen. Kivi on siirtynyt paikalleen jääkauden aikana ja se on toiminut suomalaisten uhrauspaikkana. Kivessä on yhteensä 53 pientä kuppia, joihin esi-isämme ovat uhranneet sadostaan osan.

Katumajärvi

Jääkauden jälkeen paikalleen jäänyt kivi laittaa miettimään Katumajärven pitkää historiaa. Järven pohja on ikivanhaa peruskalliota ja se on jopa kaksi miljardia vuotta vanha. Järven syvin kohta on vanhimpien poimuvuorten ns. Svekofennidien hautavajoama. Järven pohjaa ja maastoa ovat muovanneet satojen miljoonien vuosien aikaiset geologiset tapahtumat ja sen rannalla on merkkejä lohkoliikunnasta, muinaisista maanjäristyksistä ja tulivuoren purkauksista. Viimeisen jääkauden loppuessa sulava jää eteni Katumajärven pituussuunnassa niin, että järven rannalla olevat Mantereenlinna ja Kappolanvuori säästyivät. Jääkausien jälkeen noin 8000 vuotta e.Kr Hämeenlinnan seudulla oli Ancylusjärvi. Silloin Katumajärven lähellä oleva Vanajavesi oli Itämeren lahti ja Katumajärvi yhdistyi Vanajaveteen salmen kautta.

Katumajärven rantaa

Kun rohkeus ei riittänyt lähestyä Galleria Lunnikiven piha-alueella olevaa uhrikiveä, jatkan matkaa kohti Katumajärven maisemissa olevaa kartanoa kohti. Tarkoituksena oli siis käydä pyöräilemässä Katisten kartanon pihapiirissä, mutta täällä tulee selvästi vastaan kyltti, joka kieltää piha-aluelle menemisen. Harmi sinänsä, sillä en ole koskaan nähnyt Katisten kartanoa ja netin ihmeellisestä maailmasta sain lukea, että kartanon aluekin on ikivanhaa asuinaluetta ja se on aikanaan kuulunut Mäskälän kylään. Kartanon alueelta on löydetty pakanuuden aikaisia uhrikiviä, viikinkiajan polttokalmisto ja kansainvaellusten ajan hautaraunio. Alueen kartassa on merkintöjä mahdollisesti edellämainituista paikoista, mutta kartan merkintöjä ei ole nimetty.

Koska kulku kartanon maille on estetty, pyörän nokka kääntyy hiekkatielle, joka vie kohti Katumaa. Teen pistoja poluille, jotka erkanevat päätiestä päästäkseni järven rannalle ihailemaan maisemia. Katumalla hiekkainen ajotie vaihtuu kävely/pyörätieksi, josta heinittynyt polku houkuttelee jälleen pienemmille poluille. Tämä polku ei ole missään tapauksessa pyöräiltävissä, joten pyörää talutellen laskeudun ensin rinnettä alas ja sitten pitkospuita pitkin ja lopulta portaita ylös niemenkärkeen. Näkymät kallioiselta niemeltä Katumajärvelle on huikeat. Minun lisäkseni paikalla on vain isä pienen lapsensa kanssa. He ovat olleet tulistelemassa ja eväsretkellä ja juuri lähtemässä kun kiikun pyöräni kanssa kallion päälle.  

Kalliolta maisemaa katsellessa tulee mieleen tarinat Katumajärven nimen synnystä. Ehkä tunnetuimman tarinan mukaan nimi juontuu ajalta, kun kristinusko tuli Suomeen noin vuonna 1000. Kristinuskoon kääntyi ensin yksittäisiä ihmisiä, mutta kun Ruotsin kuninkaat kääntyivät kristityiksi, alkoi Suomessakin pakkokristillistäminen eli järjestelmällinen ja pakottava käännyttäminen kristinuskoon. Tarinat kertovat, että pakolla käännytetyt hämäläiset tulivat yöllä juuri tämän järven rantaan katumaan ja pesemään kasteensa pois, ja niin Katumajärvi sai nimensä. 

Kerrotaan myös neidosta, joka joutui henkensä uhalla pakkokastetuksi. Pakolla kastetuksi joutuminen ja kirkon harjoittama henkinen ja fyysinen väkivalta, mm. raiskaus, turmeli neidon elämän ja hän tuli raskaaksi. Murhetta toi vielä neidon sulhasen kuolema taistelussa ristiretkeläisiä vastaan Vanain niemellä, jossa ristiretkeläiset polttivat ja ryöstivät suomalaisten kauppapaikan. Neito ei kestänyt kohtaloaan ja sulhasensa menetystä, joten hän hukuttautui Katumajärveen.

Kallioselta niemeltä jatkan matkaa etelään päin kohti seuraavaa Katumajärven nähtävyyttä eli linnavuorta tai Mantereenlinnaa/Mantereenvuorta. Mantereenlinnaa lähestyn pohjoisesta ja yritän kulkiessani etsiä merkkejä ns. Mantereenlinnan porteista eli kivivalleista ja -perustuksista, mutta harjaantumaton silmäni ei niitä havaitse. Mantereenlinnan rinnetta ylös polkiessa on pakko vaihtaa kävelyksi, sillä minun kunnolleni nousu vuorelle pyörällä olisi liian raskas.

Kohti Mantereenlinnaa

Kerrotaan, että kaikki Suomen linnavuori-nimiset paikat eivät itseasiassa ole muinaislinnoja, vaan nimi on annettu mäen ulkonäön vuoksi. Vanajaveden läheisyydessä on useita kallio- ja harjulinnoja ja niistä Mantereenlinna on osa vanhimpaa pysyvää linnavuoriketjua. Mantereenlinnasta etelään on Hakoisten linnavuori, pohjoiseen Tenhola ja Aulangon linnavuoret sekä länteen Hakovuori. Mantereenlinnalta on ollut näkö- ja merkinantoyhteys Aulangon ja Hakoisten linnavuorille. 

Linnavuoren kallioilla

Linnavuoret ovat olleen vartio- ja pakopaikkoja ja yleensä ne ovat sijainneet korkealla kalliolla, harjulaella tai saarella ja niiden rinteitä on voitu vahvistaa puuvarustuksella. Suomessa tunnetaan noin sata linnavuorta ja ne on yleisesti rakennettu rautakauden lopulla tai keskiajan alussa (800-1300 jKr.) vihollisia vastaan aikana, kun Suomi oli rajamaa Ruotsin ja Venäjän välillä. Vihollisen hyökätessä linnavuorella sytytettiin merkkitulet varoitukseksi asukkaille, jotta he voisivat paeta vihollista metsään tai linnavuorelle.

Näkymiä Mantereenlinnalta

Mantereenlinnan vanhoilla kallioilla seistessä Katumajärven levittäytyessä edessä, tulee mieleen kolmas tarina Katumajärven synnystä. Tarina liittyy juuri tähän jalkojeni alla olevaan Mantereenvuoreen.  Tarinan mukaan Katumajärvi on saanut alkunsa Ilmattaren, ikuisen immen, kyynelistä. Katumajärven länsipuolella on Mantereenlinna ja sen itäpuolella Kappolanvuori. Kerrotaan, että uljas ritari nimeltään Kaapo asui järven itäpuolella omassa linnassa vaimonsa kanssa. Kesäisinä öinä vaimon sisar, Ilmatar, istui Mantereenlinnan huipulla ja katseli sisarensa ja  ritarin onnea. Syksyn tullen kun sisar lauleskeli kehtolauluja lapselleen tuvassaan, istui Ilmatar edelleen Mantereenlinnan huipulla. Ilmattaren valtasi katumus ja hän vuodatti kyyneleitä ja näistä kyyneleistä syntyi Katumajärvi.

Aikani Mantereenlinnan voimaa tunnusteltuani jatkan matkaani vuorelta alas. Hyvät polut vievät pyörää vauhdilla alaspäin ja pääsen viimein siihen vauhdin hurmaan, joka korvaa kivikkoisilla ja täynnä juurakoita olevilla polkuilla pyörän taluttamisen. Mantereenlinnalta jatkan edelleen etelään kohti karttaan kirjoitettua Miekkakiveä. Kerrotaan, että Katumajärven rannalla olisi vanha miekkakivi eli maakivi, johon on hakattu tai hiottu sileitä uurteita. Kiven tarkoitusta ei tunneta, mutta se liitetään Iku-Tursoon (tai Tursas, Turso, Turisas). 

Katumajärven rannan kivinen metsä

Kalevalassa Iku-Turson kerrotaan olevan vedenhaltija tai merihirviö, toisaalla puhutaan alkuolennosta ja tautidemonista. Iku -liite viittaa siihen, että olento on ollut olemassa jo kun maailma syntyi. Muinaisgermaanien sanasta käännetty nimi tarkoittaa hirviötä tai jättiläistä. Kalevalassa Turso esiintyy jättimäisen taivaan peittävän puun eli maailman puun kanssa. Jossain tarinoissa Turso liitetään vanhassa testamentissa mainittuun Levitaniin eli merihirviöön, joka syö auringon maailman loppuessa, sekä skandinaavisen mytologian maailmankäärmeeseen, joka uhkaa syödä maailman. Muun muassa Mikael Agricolan mukaan Turso on muinainen sodanjumala, mutta nimi on yhdistetty myös haltiaolentoihin, jotka elävät vedessä, tulessa ja muurahaispesissä. Turso on kuvattu myös nuolilla sairautta ampuvaksi tautidemoniksi. Jossain runoissa meriturson kerrotaan olevan Väinämöisen isä ja toisaalla kerrotaan Väinämöisen kohdanneen Iku-Turson, jonka Louhi oli loihtinut tappamaan Kalevalan kansan. Väinämöisen ollessa veneessä Iku-Turso nosti päänsä ja sain meren kuohumaan. Tällöin Väinämöinen tarttui tätä korvasta ja sai Iki-Turson lupaamaan, ettei tämä enää nousisi ihmistä ahdistelemaan. Tähän päivään asti Iki-Turso on pitänyt lupauksensa.

Miekkakiven metsästystä

Mahdollista Iki-Turson maakiveä tai miekkakiveä etsin Katumajärven rannalta tekemällä pistoja järven rantaan polkuja pitkin. Kiven tarkkaa paikkaa ei kuitenkaan ole karttaan merkitty eikä sitä siten löydy. Maasto on kuitenkin täynnä isoja sammaloituneita kiviä, joten periaatteessa mikä tahansa niistä voisi olla kyseinen Miekkakivi.

Jo ennalta tuhoon tuomitun Miekkakiven etsimisen jälkeen matka jatkuu kohti retken viimeistä etappia eli uhrilähdettä. Mistään, ainakaan netistä, ei kuitenkaan löydy tietoja kyseisestä lähteestä vaikka se onkin selvästi merkitty karttaan ja siten löytyy helposti.  Lähde sijaitsee lähellä pyörä/kävelytieltä, mutta tieltä lähteelle vievä polku on haastava ja lähde sijaitsee jyrkän mäen alla. Se on pieni ja sitä ympäröi saniaiset. Lähteestä lähtee puroja kohti Katumajärveä ja koko alue lähteen alapuolella on kosteaa eli lähde toimii edelleen.

Uhrilähde

Pyhiä paikkoja etsiessä ja niiden historiaan tutustuessa minulle on tullut jo tavaksi antaa pieni uhri, niin tänäänkin, ajatuksella ettei siitä ainakaan haittaakaan ole.

Lähteeltä käännyn kohti kotia. Katumajärven länsipuoli on minun puolestani kartoitettu, mutta lupaan itselleni, että mikäli joskus saan tiedon Miekkakiven paikasta tai uskaltaudun Lunnikiven pihalle, käyn vielä niissä tutustumassa. Samalla voisin tutustua Katisten kartanon uhrikiveen, polttokalmistoon ja hautaraunioon.

Lähteet

https://www.hameensanomat.fi/kanta-hame/ei-mika-tahansa-latakko-katumajarvi-on-mielenkiintoinen-sekoitus-%E2%80%A8uutta-ja-vanhaa-menneisyytta-ja-tulevaisuutta-747780/

https://yle.fi/uutiset/3-9009635

https://www.hamewiki.fi/wiki/Katumaj%C3%A4rvi

https://www.jarviwiki.fi/wiki/Katumaj%C3%A4rvi_(35.236.1.001)

https://uskonnonvapaus.fi/artikkelit/historia-suomi.html

http://librarian-or-cybrarian.blogspot.com/2011/10/katumajarven-neito-legendan-mukaan.html

https://fi.wikipedia.org/wiki/Katumaj%C3%A4rvi_(H%C3%A4meenlinna,_Vanaja)

https://www.hamewiki.fi/wiki/Katisten_kartano

https://fi.wikipedia.org/wiki/Iku-Turso

Laivaretki Muumipapan majakalle Söderskäriin

Ystävän kanssa on muutaman kerran ollut puhetta siitä, että he kutsuisivat minut mukaan lähtiessään laivaretkelle. Olimme suunnitelleet elokuun viikonlopulle sieni/marjaretkeä Hämeen maastoon, mutta lennossa suunnitelma vaihtui laivaretkeen Suomenlahdella. Retkelle valmistauduin aurinkolasien, hatun, aurinkorasvan ja hyvien kenkien kanssa. Suunnitelmana oli lähteä merelle, mutta tarkempaa päämäärää en vielä tiennyt. 

Vuosaaren satamaa

Retkipäivänä ajoimme autolla Vuosaaren satamaan, josta lähdimme veneellä kohti ulappaa.  Sataman lähellä oikealla on Uutela, jossa ystäväni mukaan on mukavia kävelypolkuja. Netti kertoo, että Uutelassa on Särkkäniemen luonnonsuojelualue ja mm. kaksi luontopolkua (1,5 km ja 2,5 km). Kartan mukaan Uutelan maasto on kallioista ja päiväretkeä ajatellen se olisi varmaan mielenkiintoinen tutustumiskohde.

Uutelan rantaa

Vähitellen satama-alue jää taakse ja tuntuu, että olemme hetkessä ulapalla. Käytännössä olemme varmaan edelleen sisäsaaristossa, mutta tällaisesta maakravusta tuntuu, että olisimme kaukankin merellä. Istun laivan takaosassa ja ihaillen ympärillä levittäytyvää merta ja nautin auringonpaisteesta. Suuntanamme on ns. Muumipapan majakka eli Söderskär.

Hetkessä tuntuu, että olemme ulapakka

Satama ja ranta jää yhä kaueammaksi ja alan seurata ympärillä liikkuvia veneilijöitä ja saaria, jotka ohitamme. En tiedä tarkkaan mitä reittiä kuljemme, mutta välillä tulee vilkaistua puhelimesta karttaa ja se kertoo meidän ohittavan Musta-Hevosen ja Kuiva-Hevosen. Musta-Hevoseen pääsee julkisilla kulkuvälineillä ja kartan mukaan siellä on myös muinaishauta, joka heti lisää paikan mielenkiintoa. Kuiva-Hevonen puolestaan on täynnä yksityisten mökkejä.

Purjeveneitä ja melojia

Keskustelussa nousee esiin mahdollisuus rantautua Kaunissaareen paluumatkalla. Saarella on luonnonsuojelualueita, vuokramökkejä ja luontopolku ja sinne pääsee yhteysaluksella. Saaren ulkoilupuisto on rakennettu 1959. Helsingistä matkaa saarelle on 22 kilometriä. 

Jossain vaiheessa olemme oikeasti ulapalla, ulkosaaristossa. Pienen laivamme kapteeni  kertoo aaltojen olevat isompia, ensin puolimetrisiä ja myöhemmin jopa metrin korkuisia. Sisäsaaristossa veneen liike oli matillisempaa, mutta nyt aallot alkoivat vaikuttaa tähän maakrapuun. Olo oli kuin autossa kirjaa lukiessa mutkittelevalla tiellä eli päässä alkoi heittää. Sinnikkäästi kuitenkin pidin itseni kasassa, sillä tiesin meidän  pian pääsevän määränpäähämme eli Söderskärin majakalle. Ajatuksena oli rantautua saareen, mikäli se on aaltojen suhteen mahdollista eikä siellä ole kovin paljon ihmisiä.

Yhteysalus palaamassa majakalta

Luotoja majakan lähellä

Majakalle suunnisti isompaa ja pienempää kulkuneuvoa

Söderskärin ensimmäiset rakennukset olivat kalamajoja, jotka olivat kalastajien käytössä 1900-luvun alkuun asti. Söderskärin viereiselle luodolle rakennettiin luotsiasema 1800-luvun puolivälissä. Majakkaa alettiin rakentaa Mattlandetin saareen Venäjän vallan aikana vilkastuneen meriliikenteen vuoksi, se valmistui 1862. Saarelle rakennettin myös asuintaloja. Alueen työntekijät asuivat saaressa  ympäri vuoden. Jatkosodassa majakalla oli ilmatorjuntayksikkö, lennätin- ja puhelinkeskus. Sodan aikana majakka oli pimeä, mutta siellä työskenteli lottia ja sitä puolusti sotilaat.

Sodan jälkeen työt jatkuivat normaalisti vuoteen 1957, jolloin majakka automatisoitiin. Majakkahenkilöstön töiden loputtua majakka on toiminut  ympäristöministeriön riistantutkimusasemana 2007 asti. Majakan valo sammutettiin jo 1989 merenkulun kehityttyä niin, että majakalla ei ollut enää merenkulullista merkitystä. Majakka on ollut yksityisomistuksessa vuodesta 2003 lähtien.

Södeskärin majakkaa kutsutaan myös Muumipapan majakaksi. Kirjassa Muumipappa ja meri muumiperhe viettää aikaa majakalla, jonka arvellaan olevan Söderskär. Tove Jansson on elämässään viettänyt paljon aikaa Porvoon saaristossa ja hänen kerrotaan haaveilleen lapsena majakanvartijan työstä.

Kovan tuulen ja majakkasaaren ruuhkaisuuden vuoksi laskimme ankkurin rauhallisempaan paikkaan luotojen suojaan. Tänään ihailisimme majakkaa vain mereltä käsin. Aurinko paistoi ja meri velloi. Söimme lounaan ja tarkoituksena oli vähitellen lähteä paluumatkalle ja ehkä rauntautua Kaunissaareen. Tähän asti olin sinnikkäästi pysynyt kasassa, mutta sekin ilo päättyi. Vellova meri ja syöty ruoka ei ollut hyvä yhdistelmä ja pian oksensin veneen laidan yli. Hetken kuluttua siirryin makuuosastolle ja paluumatka satamaan alkoi makuuasennossa, ilman pysähdyksiä saarella. Paluumatkalla jäi maisemat, meri ja ohikulkijat minulta siis huomioimatta. Sen sijaan pidin silmäni tiukasti kiinni peläten pahoinvoinnin lisääntyvän.

 

Hieman ennen satamaa alkoi kuulua laulua: "Kello löi jo viisi, lapset herätkää..." Kapteenimme siinä herätteli lepäävää matkustajaa. Olimme turvallisesti sisäsaaristossa ja lähellä satamaa eikä pahasta olosta ollut tietoakaan. Satamassa nautimme vielä teetä ja suklaakakkua, koska voimme <3

Lähteet

https://retkipaikka.fi/muumipapan-majakka-soderskar-pellingin-saaristo-porvoo/

http://www.soderskar.fi/

Lähteet

https://retkipaikka.fi/muumipapan-majakka-soderskar-pellingin-saaristo-porvoo/

http://www.soderskar.fi/6

Ylläs-Hetta reitillä, Pahakuru ja Hannukuru

Päivän retkelle suunnattiin jälleen Ylläs-Hetta -reitille, mutta tällä kertaa Pallaksen maisemiin. Ajoimme Ounasjoen rantamaisemissa Ounasjoentietä Kittilän Raattaman kylän ohi kohti Ketomellaa. Ennen Ketomellaa käännymme vasemmalle metsäautotielle Saajon Hanhijänkän kohdilla. Auton jätämme metsäautotien päähän ja jalkaudumme metsään.

Täällä ei ole leveitä tehtyjä polkuja eikä opaskylttejä reiteille. Polut ovat pieniä, ehkä vanhojakin vaellus- ja kulkureittejä, ja ne mutkittelevat hienossa kangasmetsässä mäntyjen ja kelopuiden lomassa. Pian oikealla puolella levittäytyy Raasikaltiot, johon kuuluu ilmeisesti kolme tai neljä eri lampea.

Raasikaltio

Raasikaltiot ohitettuamme nousemme mäelle ja pian metsän takaa alkaa siintää jo Kellotapulin rinne. Matkalla huomion herättää kauniit kelot. Erityisesti kauniisti kuvioitunutta, melkein hopeista kelopuuta oli pakko käydä ihastelemassa lähempää. 

Hopeisen kelon kaunis pinta

Kellotapuli ohitetaan harjua pitkin ja siellä honkienkin koko suurenee niin ettei kädet vanhan hongan ympärille riitä. Harjulla on hienot näköalat ja sen alarinteellä siintää nimetön lampi. Kaueampana näkyy mahdollisesti Lahtijärvi tai Joukhaisjärvi. Kartan mukaan Jouhkaisjärven rannalla on Joukhaisjänkkä ja leikillisesti mietimme, että täälläkö Väinämöinen lauloikin Joukahaisen suohon. 

Vanhan hongan ympärille ei kädet yllä

Kellotapulin alarinteellä siintää lammet

Luonnon pitsitaidetta

Jatkamme harjuja myötäileviä polkuja eteenpäin kaikessa rauhassa. Näitä polkjuja ei ole edes karttaan merkitty eikä muita kulkijoita ja vastaantulijoita täällä ei ole. Muut valetajat ja retkeilijät kulkevat Hetta-Pallas reitin pääväyliä, joita kohti mekin vähitellen suunnistamme. 

Hannujärvi alhaalla kallioiden syvänteessä

Kellotapulin harjulta laskeutuessa honkien rinnalla näkyy vähitellen enemmän  ja enemmän lehtipuita, isoja kiviä ja kallioita. Jonkin matkaa Kellotapulilta kuljettuamme saavummekin Hannujärvestä nousevalle rinteelle. Hannujärvi näkyy alhaalla kallioiden muodostamassa syvänteessä. Ihastelemme hetken maisemia ja jatkamme polkua eteenpäin kohti Hannukurua. Täällä saamme mukaan seuralaisen, sillä kalasääski alkaa saatella meitä korkealla taivaalla liidellen. Se todennäköisesti suojelee pesäänsä ja varmistaa ettemme vahingossa sinne eksy.

Kun saavumme Hannukurun maisemiin maastossa on koko ajan enemmän kiviä ja kalliot ovat yhä korkeampia. Maaston jylhyys korostuu askel askeleelta. Kurun reunamilta avautuu näköala kurun vastakkaiselle rinteelle ja sen pohjalla olevalle lammelle. Hannukurun pohjalla kulkee Hannujärvestä lähtöisin oleva joki, joka laskee Salmijärveen. Avautuvan maiseman jylhyyttä ei osaa sanoin kuvata eikä kaikki otetut kuvat tuo sille oikeutta. Kuvissa seurueemme jäsen tuo ehkä vähän perspektiiviä maiseman uljauteen.

Hannukurulta matka jatkuu kohti Hannukurun vanhaa autiotupaa, joka sijaitsee Haukkajärven ylärinteellä. Tupaa kohti kävellessä ohitamme koivuja ja heinää kasvavan kosteikon ja tapaamme matkamme aikana ensimmäisen poron, jonka tarkoituksena oli ehkä tulla juomaa kosteikolla puikkelehtivaan puroon. Meidän läsnäolo ehkä muutti sen suunnitelmia ja kosteikon sijaan poro näyttää suuntaavan ylös rinteelle. Me jatkamme nopeasti matkaa ja jätämme kosteikon poron käyttöön.

Poro seurana kosteikon reunamilla

Nousemme rinnettä kohti autiotupaa ja tulemme tuvan pihapiiriin sen takaa. Tuvassa on kaksi samankokoista huonetta, johon toiseen asetumme tekemään tulia ja evästelemään. Tuvan päiväkirjaa lukiessa toteamme edellisten kävijöiden huomanneen saman kuin mekin nyt eli tuvassa on paljon sääskiä. Niihin tuskastuneena toinen majoittujista on paennut niitä autiotuvan saunaan nukkumaan. 

Hannukurun tupa

Vanhalta autiotuvalta jatkamme tauon jälkeen matkaa ja tulemme pian uuden varaustuvan maisemiin. Täällä on leveät kulkutiet, jota kävellen jatkamme kohti Pahakurua. Maasto on melko tasaista ja tehdyn polun vuoksi helppokulkuista. Vaikka nyt kuljemmekin Hetta-Pallaksen valtaväylällä vastaantulijoita ei ole ja uuden varaustuvankin  ympäristö näyttää hiljaiselta.

Pahakurua lähestyessä kalliot nousevat jälleen rinteestä. Kuljemme osaksi polkuja ja osaksi pitkospuita pitkin vähitellen ylöspäin Pahakurun tuvalle. Runsaslumisen talven jäänteitäkin näkyy vielä maastossa, sillä ohitamme pienen lumilaikun rinteessä. 

Sammakon tapasimme pitkospuilla

Juuri ennen kuin Pahakurun tupa tulee esiin rinteen takaa, vastaamme tulee ensimmäinen veltaja. Pahakurun tuvalla näemme pari muutakin ihmistä taukoa pitämässä. Tuvan pihapiirissä ihastelmme etäisyydessä nousevia tuntureita, mutta emme pidä pitempää taukoa vaan jatkamme matkaa kohti Seiposta. 

Pahakurun tupa

Polkua kulkiessa yritämme tunnistaa kartan avulla vasemmalla nousevat tunturi. Arvelemme ihailevamme Outakkaa, Rouvivaaraa, Porttivaaraa, Tappuria ja Piippokeroa. Taustalla voi siintää myös Ounastunturi. Polku on tasainen ja helppokulkuinen. Maasto  ylhäällä on karua. Maisemassa näkyy vain vähän mäntyjä ja vaivaiskoivuja. Lopulta saavumme risteykseen, josta suuntaamme kohti Hietajärveä. 

Alas kävellessä maasto muuttuu jälleen metsäisemmäksi ja pian olemmekin Hietajärven maisemissa. Hietajärvelle tulemme pientä polkua jyrkän rinteen kautta. Ilma on muuttunut sateisemmaksi eikä järvi näytä nyt parastaan. Istumme hetken evästelemässä kodassa, jossa on vielä tulet edellisten kävijöiden jäljiltä. 

Tauon jälkeen lähdemme Hietajärveltä nousemaan kohti Piippoharjua. Harjulle nousu nostattaa sydämensykettä ja sen päällä on pakko hetken henkäistä. Suunnistamme Hietajärven rantamaisemissa kohti autoa etsien helpoimpia reittejä. Alimmainen Ruotajärvi ohitetaan siitä lähtevän sammaloituneita kiviä täynnä olevan joenuoman kautta. Keväällä tästä on varmaan solissut keväiset purot.

Alimmainen Ruotajärvi

Sopivia kulkureittejä etsien saavumme viimein metsänrajalle, josta lähdimme autolta suunnistamaan kohti Kellotapulia ja Hannukurua. Päivävaellus pienillä ja merkkaamattomilla poluilla antoi ehkä väärän kuvan Hetta-Pallas -reitillä kulkevien vaeltajien määrästä, sillä saimme kulkea koko päivän melkein keskenämme ja näimme vain ne kolme ihmistä Pahakurun maisemissa. Tällainen ihmiskato ei todennäköisesti ole ihan normaalia tällä reitistöllä, mutta meitähän se ei haittaa.

Kokonaisuudessaan päivä oli hieno ja sääkin vaeltamiseen sopiva. Retken johtajamme oli suunnitellut meille hienon reitin eikä suunniteltu matkanpituus poikennut yhtään toteutuneesta. Kiitos tästäkin päivästä <3